Kaikki tai ei mitään? Vaiko sittenkin edes vähän?

Kuvassa kirja AT-ratsastuspilates: Tavoitteena tasapainoinen ratsukko. Aira Toivola 2016.

Istuskelin tänään takapihalla kahvilla ja lueskelin samalla Aira Toivolan AT-ratsastuspilates -kirjaa. Hinku hevosen selkään on ihan hirveä, mutta yritän pitää pään kylmänä ja edetä maltilla. Viime kerralla ratsastaessa tiedostin vähän turhankin hyvin, että mikä kaikki on istunnassa pielessä, ja pohdinkin nyt, että mikä olisi paras tapa lähteä virheitä korjaamaan. Ratsastus ei ole hetkeen ollut järin motivoivaa, kun tuntuu, että missään et onnistu. Ja jokainen väärä toisto tietysti vahvistaa sitä väärää toimintatapaa, mistä pitäisi pystyä oppimaan pois. 

On ollut oikeasti tosi kurja huomata, että edistystä ratsastuksessa ei ole näkynyt vuosiin, ja olen lähinnä mennyt takapakkia. Ja ratkaisuhan on tietysti se, että nyt heti just pitää ratsastaa niin paljon kuin mahdollista, ja keskittyä siihen ihan täysillä, jotta pääsen taas eteenpäin... mutta onkohan se sittenkään järkevää? Pitäisikö ehkä kuitenkin astua taaksepäin, punnita vaihtoehtoja ja kokeilla jotain ihan toista lähestymistapaa?

Viime aikoina olen pohtinut paljon omaa suorittamista, ja sen mukana tulevaa stressiä. Olen stressiherkkä - siitä ei pääse yli eikä ympäri - joten stressin hallinta, ja erityisesti sen vähentäminen on mielenkiintoista puuhaa. Joskus stressaa se, ettei ole mitään stressattavaa, ja sitten stressaan sitä, että miksi stressaan, jos kerran mitään stressin aihetta ei ole. Toisinaan taas en stressaa yhtään mitään, vaikka stressille saattaisi olla jopa käyttöä. 

Olen huomannut ajattelevani useasti asioista niin, että jos en voi niitä suorittaa vähintään 100% antaumuksella, on ihan turha edes aloittaa. Uuden äärellä olen aina täysin varma, että pystyn tekemään kaiken sata lasissa, ja useammin kuin joskus tähän ajatteluun kaatuu koko homma. Tai sitten se kaatuu siinä vaiheessa, kun tajuan, ettei taida ihan resurssit riittääkään täyteen suoritukseen. Monta suunnitelmaa ja toteutusta on mennyt täydellisen mönkään vain siksi, että olen lähtenyt suorittamaan ihan järjettömällä tahdilla, ja jossain vaiheessa on realiteetit tulleet vastaan. En pystykään tekemään kaikkea täysillä. 

Kun kroppa on kipeä, se luo stressiä. Kun kroppa on kipeä kroonisesti, stressistä on hirvittävän hankala päästä eroon. Kun kivun aiheuttamaan stressiin lisätään kaikki muu stressi, ollaan tilanteessa, mikä on varsinkin pitkässä juoksussa kestämätön. Olen tottunut kompensoimaan ja peittämään fyysisiä rajoitteita, ja usein onnistun vakuuttamaan itsenikin siitä, että kyllä vielä jaksaa, vielä pystyy jotain tekemään, vaikka oikeasti jaksaminen olisi loppunut jo ajat sitten. Satasesta tullaan nollaan aikamoisella rytinällä, kun viimeisetkin jaksamisen rippeet on käytetty. Ja silloin ollaan siinä tilanteessa, että kaikki sovitut hommat on pakko perua, kun yksinkertaisesti ei vaan pysty. 

Tähän treeniprojektiin ryhdyin osittain myös siksi, että oppisin säätelemään omaa suorittamistani ja suhtautumaan siihen terveesti. Ei pelkästään liikunnassa, vaan ihan kaikessa muussakin. Fakta on se, että olen oikeasti välillä tosi kipeä, ja silloin on tyydyttävä vähempään. Välillä taas pystyn tekemään enemmän, ja silloin voin laittaa isompaa vaihdetta silmään. Kaikki tai ei mitään on ihan äärimmäisen huono ajatusmalli, ja siitä yritän nyt tosissani opetella pois.

Eilisen ja tämän päivän treenit ovat olleet melkein olemattomat. Eilen en tehnyt oikeastaan mitään koiran ulkoilutusta lukuunottamatta, sillä olin joka kulmasta niin jumissa ja kipeä, että kävelykin teki tiukkaa. Iltapäivällä tein kuitenkin lyhyen pätkän lihaskuntoa (keskivartaloa, enimmäkseen makuullaan kun ei pystyssä jaksanut olla), joten ihan nollaan ei jääty. Tänään tilanne on parempi, mutta energiaa ei ole tuntunut riittävän oikein mihinkään. Tein tavallisesta lihaskuntotreenistä suunnilleen puolet, ja meinasin illan mittaan vielä rullailla foam rollerilla. Tuntuu oikeasti ihan typerältä tehdä näin vähän, kun olisin ihan hyvin voinut puristaa väkisin enemmän... Mutta, HUOM - OBS!, tässäpä onkin nyt se oppimisen paikka. 

On ihan OK ottaa se askel taaksepäin, ja miettiä omaa toimintaa uudelleen. Aina ei tarvitse suorittaa täysillä.